torstai 8. maaliskuuta 2018

Epäonnistunut

Blogin hiljaiselolle on ollut syy, jota mä en oo ollu valmis avaamaan. Nyt tuntuu, että pakko saada ulos jotain myös suomeksi. Maailmassa ei vaan ole mitään tunnetta, joka on pahempi kuin epäonnistuminen. Mä oon joutunut lopettamaan kokonaan opiskelut oman terveyden takia. Nyt kun katson taakseni syksyyn, on ihme, että ylipäätänsä sain edes ne pisteet kasaan mitä sain.
Tunsin ylpeyttä, kun pystyin sanomaan, että opiskelen Tukholman yliopistossa. Syksyllä pääsin opiskelemaan jotain mikä oikeasti kiinostaa ja joka on ihan parasta, historia. Silti kaikki meni penkin alle. Alussa kaikki tuntui täydelliseltä. Kolmannen hylätyn jälkeen aattelin vaan olevani laiska, siksi nyt ei onnistu. Lopulta asiat kärjisty siihen, että romahdin seminaareilla, en enää pystynyt ottamaan kontaktia mun mukaviin kurssikavereihin ja koko koulu alkoi tuntumaan pakkopullalta. Paniikkikohtauksiltakaan en pystynyt edes kotona välttymään. Eräs suuri ruotsalainen tubettaja sai mut ymmärtämään enemmän. Kuuntelin hänen kirjansa hänen matkastaan mielenterveysognelmista ja kuinka hän nykyään on itsevarma positiivinen tubettaja, jonka ytkanava on yksi Ruotsin isoimpia. Aloin miettimään, mistä mun uniongelmat ja alakuloisuus johtuu ja miksi se vaan pahenee. Joulukuussa päätin, että nyt saa riittää. Tammikuussa ramppasin terveyskeskuksessa, missä mulle aluksi yritettiin vain tunkea lääkkeitä, johon kerta toisensa jälkeen kieltäydyin. Viime viikolla tapasin ekaa kertaa elämässäni psykologin. Nyt haluan vain kerätä voimani takaisin, saada elämän raiteelle ja päästä töihin ja elämään elämää.
Tää jatkuva stressi asunnosta ja rahasta raasaa mua. Mulla on niskassa jatkuva pelko, etten saa asua tässä enää, koska en oo saanu rittävästi pisteitä. M jäisin kodittomaksi. Mä en pysty asumaan mulle vieraitten ihmisten kanssa ja jakamaan asunnon. Mä en voi hyvin sellasesta. Täällä jaan vain keittiön, joka on fine, mutta täällä ei saa omaa ruahaa. Seinät on ohuet, kuulen kaiken mitä korridorissa tapahtuu. En pysty nukahtamaan moneen tuntiin, koska juuri kun oon rauhottunut, joka avaa oven keittiöön ja se menee kova äänisesti kiinni. Stressaanun ihan älyttömästi tällaisista pienistä äänistä. Mulla on huono tuuri, kun asun keittiön vieressä. Seinän läpi kuulee, jos joku paiskaa kaapin kii tai vaikka silppuaa sipulia.. Tykkän hirveesti mun kaikista naapureista ne on ihan supermukavia, mutta nykyään välttälen niitä viimeiseen asti. Mua ahdistaa ajatuskin keittiöön menemisestä.
Jos jotain hyvää nyt on, niin poikaystävällä on kolme asuntonäyttöä ensi viikon puolella joihin ollaan menossa, koska muuten ei voi asuntoa saada. Ollaan sijalla kolme jonossa nyt, joka tarkoittaa, että jos ne kaksi muuta sanoo ei, saa poikaystvä asunnon ja me päästään muuttamaan yhteen eikä tarvis murehtia asunnosta ja poikaystävän ei tarvis enää asua kotona äidin helmoissa. Asunto ei sijaitse aivan keskustan tuntumassa, mutta mä tykkään Lidingö saaresta tosi paljon, joten mua se ei haittais, koska siellä on niin paljon metsää ja merta, jota mä kaipaan täällä teollisuusalueella. Mutta en uskalla todellakaan toivoa mitään, miksi meidän tuurilla tapahtuis mitään hyvää.. Mutta on tosi kiva päästä kattomaan kämppää ja näkemään vähän minkä kokoisia ne reilun 30 neliömetrin yksiöt on. Me ollaan kestetty niin paljon paskaa, kaikki leukemiasta mun romahtamiseen, että vois jo olla sitä meiltä, että nyt ois jo meidän aika.
Oon myös saanut tehtyä jotain, mikä on ollut haaveissa. Viime kuussa mä nimittäin lähetin kansalaisuushakemuksen ja nyt toivotaan, että täytin sen oikein ja mulla on ruotsin kansalaisuus parin kuukauden sisään! Ainoa miinus, että jouduin lähettämään passini sinne, joka tarkoittaa sitä, etten pääse pikavisiitille Suomeen ,nyt kun sitä aikaa oikeesti olisi..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Muistathan olla asiallinen kommentoidessasi :)